Influenssa A -virukset ovat monimuotoinen, erityisesti vesilinnuille ominainen virusryhmä. Valtaosa niiden alatyypeistä on taudinaiheuttamiskyvyltään heikkoja, mutta kahteen alatyyppiin (H5 ja H7) kuuluu kuitenkin myös sellaisia viruksia, jotka voivat aiheuttaa vakavia lintuinfluenssaepidemioita ja suuria menetyksiä siipikarjataloudelle. Eräillä lintuinfluenssaviruksilla on kyky tartuttaa ihmisiä. Tartunnat ovat hyvin harvinaisia. Lähes kaikki infektioon sairastuneet ihmiset ovat saaneet tartunnan käsiteltyään lintuinfluenssaan sairastunutta tai kuollutta siipikarjaa tai sen eritteitä heikoissa hygieniaoloissa. Osa lintuinfluenssaviruksista saattaa tartuttaa myös nisäkkäitä.
Oireet
Lintuinfluenssan oireet linnuilla vaihtelevat viruksen patogeenisuuden (taudinaiheuttamiskyvyn), lintulajin, lintujen iän, elinolosuhteiden ja vastustuskyvyn mukaan. Taudin itämisaika on yleensä 3–5 vuorokautta. Apaattisuus, ruokahaluttomuus, muninnan lasku, pään alueen turvotus, jopa korkea kuolleisuus ovat tyypillisiä oireita. Myös hengitystieoireita ja ripulia saattaa esiintyä. Joissakin tapauksissa havaitaan keskushermosto-oireita, kuten asentovirheitä ja epänormaaleja liikkeitä. Taudin eteneminen voi olla erittäin nopeaa, jolloin ei välttämättä ehditä havaita mitään oireita ennen lintujen menehtymistä.
Taudin määritys ja näytteenotto
Lintuinfluenssaa ei voida todeta vain kliinisten oireiden perusteella. Samanlaisia oireita voivat aiheuttaa muun muassa Newcastlen tauti, akuutti kanakolera, myrkytykset tai esimerkiksi kanalan ilmastoinnin pettäminen. Lintuinfluenssa voidaan todeta lintujen verestä vasta-ainetutkimuksella. Lopullinen diagnoosi vaatii aina viruksen osoittamisen eläimen eritteistä tai kudoksista ja viruksen taudinaiheuttamiskyvyn määrittämisen. Viruksen osoittamiseen käytetään molekyylibiologista RT-PCR-menetelmää.
Näytteenotossa noudatetaan Ruokaviraston erikseen antamia ohjeita.
Lintuinfluenssan leviäminen
Lintuinfluenssa tarttuu erittäin helposti linnusta toiseen. Infektion saanut lintu erittää virusta hengitysilmaan ja erityisen runsaasti ulosteisiin. Lintujen välillä influenssavirus leviää erityisesti ulostekontaktissa, esimerkiksi jos sairastunut lintu pääsee likaamaan lintujen rehun. Virus leviää lintuihin myös suorassa eläinten välisessä kontaktissa tai välillisesti saastuneen veden, työvälineiden ja likaantuneiden työvaatteiden välityksellä. Hautomolla virus voi levitä rikkinäisten saastuneiden munien kautta kuoriutuviin untuvikkoihin.
Vastustaminen ja ehkäisy
Korkeapatogeeninen lintuinfluenssa luokitellaan linnuissa EU-lainsäädännön mukaan A-luokan eläintaudiksi (EU 2018/1882). Matalapatogeeninen lintuinfluenssa pidettävissä linnuissa on luokiteltu valvottavaksi eläintaudiksi (MMM 325/2021). Jo puhjenneeseen tautiin ei ole hoitoa ja siksi sen varhainen toteaminen ja leviämisen tehokas estäminen on tärkeää. Tautisuojauksen ylläpito siipikarjatiloilla, siipikarjan eristäminen luonnonvaraisista vesilinnuista ja ulkomaisten maatilavierailujen jälkeisen karenssiajan noudattaminen ovat avainasemassa taudin torjunnassa.
Lintuinfluenssaviruksen leviämisen estämiseksi siipikarjan rehun ja juomaveden saanti on järjestettävä sisätiloissa tai muussa sellaisessa paikassa, johon luonnonvaraiset linnut eivät pääse. Siipikarjalle annettava juomavesi ei saa olla peräisin pintavesistä sellaisesta paikasta, jossa on paljon luonnonvaraisia vesilintuja, ellei vettä kuumenneta tai desinfioida mahdollisten lintuinfluenssavirusten tuhoamiseksi. Luonnonvaraisten vesi- ja petolintujen pääsy on estettävä siipikarjalle tarkoitettuihin vesialtaisiin, jos tällaisia on lintujen pitopaikassa.
Lintuinfluenssaviruksen leviämisen estämiseksi siipikarja ja muut linnut on suojattava kontakteilta luonnonvaraisiin lintuihin 8.2.—31.5. välisenä aikana. Kotieläimenä pidettävät linnut tulee pitää joko sisätiloissa tai lintujen ulkoilualue tulee kauttaaltaan aidata ja kattaa esimerkiksi riittävän tiheällä verkolla kyseisenä aikana. Lintujen ulkonapidosta on tehtävä ilmoitus paikalliselle kunnaneläinlääkärille. Suojausmääräykset eivät koske kyyhkysten vapaalentoja, tarhattuja sileälastaisia lintuja ja eläintarhoja.
Jos eläinlääkäri, eläimen omistaja tai joku muu eläinten kanssa työnsä tai harrastuksensa vuoksi tekemisissä oleva henkilö epäilee lintuinfluenssaa linnuissa, pitää hänen ilmoittaa siitä virkaeläinlääkärille välittömästi. Virkaeläinlääkärin on ilmoitettava linnuilla todetusta korkeapatogeenisesta lintuinfluenssasta ja matalapatogeenisesta lintuinfluenssasta tartuntataudeista vastaavalle lääkärille.
Lintuinfluenssan esiintymiseen siipikarjassa voivat viitata sairauden oireiden lisäksi selittämätön kuolleisuuden nousu, rehun ja veden kulutuksen lasku tai munantuotannon lasku. Virkaeläinlääkäri tekee eläinten pitopaikassa tarkastuksen, antaa menettelyohjeet, ja ottaa tarvittaessa eläimistä näytteitä taudin syyn selvittämiseksi.
Jotta tartunta ei leviäisi muihin eläinten pitopaikkoihin, läänineläinlääkäri päättää eläinten siirtorajoituksista ja muista tarvittavista toimista. Jos tilalla todetaan korkeapatogeenista lintuinfluenssaa, Ruokavirasto määrää pitopaikan linnut lopetettavaksi, ruhot hävitettäväksi ja tilat desinfioitavaksi. Taudin leviämistä muihin pitopaikkoihin ehkäistään myös perustamalla tartuntapitopaikan ympärille rajoitusvyöhyke, jonka alueella siipikarjan, muiden lintujen ja niistä saatavien tuotteiden siirtoja rajoitetaan. Tautia todettaessa selvitetään myös, mistä tartunta on voinut pitopaikkaan tulla, ja mihin muualle se on voinut jo levitä. Tässä yhteydessä voidaan ottaa näytteitä myös muiden pitopaikkojen linnuista.
Luonnonvaraiset linnut
Lintuinfluenssaa on syytä aina epäillä, jos todetaan luonnonvaraisten lintujen joukkokuolemia. Yksittäistä kuolleena löydettyä lintua ei pääsääntöisesti pidetä lintuinfluenssaepäilynä, ellei kyseessä ole iso petolintu. Yleensä joukkosairastumisena tai -kuolemana voidaan pitää tilannetta, jossa samalta alueelta löytyy sairaana tai kuolleena useampi kuin yksi joutsen, viisi tai useampi muu vesilintu tai yli kymmenen muihin lajeihin kuuluvaa lintua. Lintujen joukkokuolemista on ilmoitettava viipymättä virkaeläinlääkärille. Myös yksittäisistä isoista petolinnuista on hyvä ilmoittaa virkaeläinlääkärille. Virkaeläinlääkäri huolehtii tarvittavien näytteiden lähettämisestä Ruokavirastoon.
Lainsäädäntö
Toimenpiteistä lintuinfluenssaepäilyn tai todetun tartunnan yhteydessä on säädetty eläintautilaissa 76/2021 ja eläinterveyssäännöstössä (EU) 2016/429. Korkeapatogeenisen lintuinfluenssan torjuntatoimenpiteistä on lisäksi säädetty komission delegoidussa asetuksessa (EU) 2020/687. Varotoimenpiteistä lintuinfluenssan leviämisen estämiseksi on säädetty maa- ja metsätalousministeriön asetuksessa 369/2021.
Seuranta
Kaikki vähäisetkin lintuinfluenssan oireisiin viittaavat tautiepäilyt tutkitaan tartunnan varalta. Lisäksi Suomessa tutkitaan vuosittain pari sataa siipikarjatilaa sekä noin 100 - 200 luonnonvaraista lintua lintuinfluenssan varalta.
Esiintyminen
Korkeapatogeenista lintuinfluenssaa todettiin Suomessa ensimmäisen kerran luonnonvaraisilla linnuilla syksyllä 2016. Euroopassa ja muualla maailmassa, erityisesti Kaakkois-Aasiassa, virusta löydetään vuosittain sekä siipikarjalta että luonnonvaraisilta vesilinnuilta. Varsinkin keväällä 2006 alatyyppiä H5N1 ja talvella 2016–2017 alatyyppiä H5N8 esiintyi koko Euroopan laajuisesti. Vuoden 2017 joulukuusta lähtien Euroopassa todettiin alatyyppiä H5N6. Syksyllä 2020 ja vuonna 2021 todettiin korkeapatogeenista alatyyppiä H5N8 sekä useita muita alatyyppejä laajasti Euroopassa. Tammikuussa 2021 H5N8-tyyppiä todettiin luonnonvaraisissa linnuissa ja helmikuussa varmistui tapaus siipikarjassa myös Suomessa. Siipikarjan tautitapauksen jälkeen Suomen tautivapaan maan asema palautui 12.5.2021 (ilmoitus WOAH:n sivuilla). Vuoden 2021 aikana Suomessa todettiin myös H5N1-tyyppiä luonnonvaraisissa linnuissa. Korkeapatogeenisen H5N1-tyypin aiheuttamia tapauksia todettiin luonnonvaraisissa linnuissa edelleen vuosina 2022 ja 2023.
Korkeapatogeenista lintuinfluenssaa on todettu myös luonnonvaraisilla maa- ja merinisäkäillä eri puolilla maailmaa sekä kotikissoilla esimerkiksi Puolassa. Suomessa tartuntoja on todettu lintujen ja turkiseläinten lisäksi yksittäisillä luonnonvaraisilla ketuilla, saukoilla ja ilveksillä. Petoeläimet ovat todennäköisesti saaneet tartunnan syötyään lintuinfluenssaan sairastuneen linnun.